Balettityttö

”On vaikea olla hauska, jos on masentunut”. Hän käveli pois huoneesta, käännähti ovella ja nykäisi leukaansa pystyyn jatkaen ”En halua nähdä enää sinua. Tiedän että olet väärässä, kuten kaikki muutkin”. Laiha keho tihkuu pettymystä ja vihaa joka solullaan. Tyttö, hento kuin tuulenvire, tanssija sielultaan, tunsi pistävän tosiasian ettei kukaan ymmärrä.

Elämä on kuin peliä, huonoa sellaista. Tyttö tunsi olevansa pelkkä nappula, jonka värillä ei olisi väliä, sen voisi vaihtaa toiseen. Tai lauta, se kuvastaa häntä paremmin, tyttö huomasi ohikiitävän vitsikkyyden mielikuvassa. Arvottomuuden viitta ja pelinappulan rooli kuuluvat hänelle. Aina muiden vietävänä, muiden tahtomana, tehtävänä miellyttää muita. Bestis. Sellainen hänelläkin oli ollut ennen kuin hän oli huomaamattaan lyöttäytynyt ruuan kanssa keskinäisiin orgioihin, joihin ei otettu muita mukaan. Ruoka, reseptit ja oma peilikuva olivat tulleet tärkeiksi, oikeastaan täyttäneet päivien tahdin kuin nuottikirjan soinnut, jotka loivat marssin askeleet.

Päivien rytmi oli tullut selkeäpiirteiseksi. Kaiken tekemisen tavoite oli pitää elämän liekki mahdollisimman suurella, mahdollisimman pienellä energialla. Toki tanssilla oli paikkansa. Se pumppasi sieluun eloa, sydämeen verta ja olemiseen merkitystä. Baletin aamutuntien aikana hän huomasi heräävänsä eloon pahasta unesta, öisten painajaisten ja nälkäisten tuntien partaalta. Keho heräili perusaskelten rytmiin, tanko antoi tukea kuin vanha ystävä, se oli ja pysyi vierellä. Musiikin tahti antoi mahdollisuuden poistua ruokamaailmasta, pakkotahtisen marssin askelista, hypätä sooloilemaan tanssin mukaan, tuntea kehon heräävän tunnepyrähdyksiin ja tuntea onnellisuuden vyöryvän laudankankean kehon läpi.

Realiteetit heräsivät tunnin jälkeen, kun käytävällä puheensorina täyttyi tulevan ensi-illan kokoonpanosta. Kuka mahtuu mukaan, kuka ei. Tyttö huomasi kilpailun ja oman riittämättömyyden tunteen, epävarmuuden. Kuin peura ajovaloissa. Mutta en halua, haluan olla ensitanssija, haluan olla tähti. Hän halusi tulla näkyväksi eikä haihtua. Silti jokin hänessä estää uskaltamasta, nousemasta esille, tekemästä kunniaa itselleen. On paljon turvallisempaa vetäytyä, piiloutua ja katsella matkan takaa.

Tärisevät kädet keräsivät koriin makeaa, ihanaa. Tyttö tiesi täyttyvänsä näistä. Kaupassa hän olisi kuin tähti, rajaton ja vapaa, noukkiessaan herkkuja koriin kaikessa ylhäisyydessään. Kotiin päästyään, ja totta puhuen hän ei koskaan ehtinyt sinne asti, suklaa- ja karkkipaperit saivat kyytiä kun ne rehvakkaasti revittiin sivuun jotta tyttö saisi sisäänsä kaiken sen joka täytti hänet kylläisyyteen asti. Tämä hetki, täynnä onnea ja surkeutta, oli vain hänen. Turhaan kukaan yrittäisi häntä siinä tavoittaa ja jos yrittikin, puhelin ja ovikello soivat ilman vastakaikua.

Väsymys tuli jälkikäteen. Tyttö käpertyi kapealle sängylleen sikiöasentoon, heikotus ja väsymys löivät läpi kuin ensi-illan jälkeinen uupumus. Täyttymys ja tyhjyys seurasivat toisiaan kuin marssin askeleet, jättäen kehon keskelle taistelutannerta. Ajatukset vilisivät eikä niistä saanut kiinni. Hän oli liian väsynyt niitä keräilemään ja nukahtikin ennen kuin ehti niitä tuntemaan.

Naislääkäri oli vakava. Hän katsoi silmiin, tarkkaili ilmeitä ja katse halusi ymmärtää. Tyttö ei uskaltanut. Hän tiesi että lääkäri oli saanut tiedon kohtauksesta, jossa hän hajosi ennen ensi-iltaa. Se oli hänen iltansa, mutta sitä ei koskaan tullut. Nyt hän istui tämän vaalean keski-ikäisen naisen luona, joka katsoo häntä kuin haurasta tulitikkutornia, vaikka hän tuntee olevansa pirstaleista koottu lasi. Rikkinäinen vai ehjä, sitä hän ei tiedä itsekään. Katse on täynnä kysymyksiä, ymmärrystä ja halua auttaa: ”Lähtisitkö kanssani tutkimusmatkalle? Pohdittaisiin vähän, kuka sinä olet, mistä sinä tulet ja mihin olet matkalla”. ”Ehkä”, tyttö vastaa.

Kuva: Sakari Viika, Suomen Kansallisbaletti