Kun tasapaino pettää aallonharjalla

Falunin maailmanmestaruuskilpailujen alla media uutisoi näyttävästi norjalaisen hiihtäjän Petter Northungin edesottamuksista. Meillä suomalaisilla on omat raikulipoikansa eikä liene ainoatakaan mökin mummoa tai penkkiurheilijaa, joka ei olisi kuullut Matti Nykäsen tai Harri Ollin toikkaroinneista.

Huippu-ja ammattilaisurheilu on nykyään liian raha- ja tulosvetoista, ja lähes poikkeuksetta selkääntaputtelijat kaikkoavat jos urheilija ei menesty. Mielestäni urheilijoiden hyvinvoinnin tukemiseen ei satsata Suomessa riittävästi rahaa eikä meillä ole tarpeeksi asiantuntemusta tunnistaa ja hoitaa urheilijan pahoinvointia.

Holtittomuus sopii huonosti yhteen urheilullisen elämäntavan kanssa. Huipulla urheileminen vaatii teräksistä, raudanlujaa periksiantamattomuutta sekä luopumista asioista jotka eivät tue urheilijan urapolkua. Tasapainoisella urheilijalla on terve ja hyvä itsetunto. Yksi terveen itsetunnon merkki urheilijalla on, että kykenee hyväksymään itsensä ja näkemään itsensä arvokkaana myös tappion hetkellä. Mikäli itsetunto tukeutuu liikaa menestymisen ja hyvien tulosten varaan, on epäonnistuneen suorituksena kohdalla vaarana pudota syvään kuiluun, josta on vaikea nousta. Erityisen vaikeaa se on etenkin niille urheilijoille, joiden luonteenpiirteisissä korostuu täydellisyyden tavoittelu, eli taipumus perfektionismiin. Tällöin huonon treenipäivän, epäonnistuneen pelin tai kilpailun seurauksena henkinen olotila voi olla epätasapainoinen ja ahdistunut, päällimmäisenä tyhjyyden, arvottomuuden ja huonommuuden tunne.

Edellä kertomani perusteella on suorastaan helppoa ymmärtää miksi urheilijan elämä on jatkuvaa tasapainoilua itsensä, suoritusten ja ulkoisten paineiden kesken. Jokaisella urheilijalla on yksilöllinen paineensietokyky sekä erilaiset tavat hallita paineita, joilla suoriutua urheilijan itsensä ja muiden asettamista odotuksista. Elimistö, keho ja mieli, kykenevät säätelemään tasapainoa erinomaisesti etenkin urheilijalla, jolla myös hyvä fyysinen kunto suojaa elimistöä uupumiselta ja väsymykseltä. Taisteluväsymys on kuitenkin väistämätöntä, mikäli urheilijan henkistä hyvinvointia koettelee epäonnistumisen ja alisuoriutumisen jatkumo.

Urheilijoilla esiintyy runsaasti erilaisia säätelyhäiriöitä. Säätelyhäiriöt ovat tiloja jossa elimistö ei kykene suodattamaan siihen kohdistunutta informaatiota ja jatkuvaa odotusten, paineiden ja suoritusten toisintoa. Tämän myötä heille alkaa kehittyä elimellisiä toimintahäiriöitä, kuten unettomuutta, nukahtamisvaikeuksia, hermostollista yliaktivaatiota, poikkeavaa väsymystä, alipalautumista tai ylivireyttä.

Ihmisillä on älyllisinä olentoina luontainen taipumus hakea ratkaisuja häiriötilojen korjaamiseksi. Ratkaisutapoja, joita voidaan kutsua kompensaatiomekanismeiksi, on monenlaisia. Usein ne liittyvät ihmisten perustarpeisiin, kuten syömiseen, juomiseen, nukkumiseen tai seksuaaliseen aktiivisuuteen. Kun urheilijan tasapaino heilahtaa, näiden toimintojen määrä usein muuttuu ja poikkeaa luontaisesta tarpeesta. Näin ollen joku syö liikaa, toiselle ei ruoka maistu, joku nukkuu liikaa ja toinen valvoo väsyneenä. Näiden lisäksi urheilijakin voi hakea helpotusta tasapainon sääntelyyn ja olotilaan nautinto- ja lääkeaineista: uni- ja ahdistuslääkkeistä, alkoholista, energiajuomista, nuuskasta, tupakasta ja huumeista.

Syömishäiriöt ovat perfektionismiin taipuvaisten urheilijoiden kiirastuli. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen toimii sijaiskeinona säädellä puutteelliseen itsetuntoon liittyviä tunteita, jotta sisäisesti kaoottinen tunnemyllerrys ei rikkoisi pärjäävää ja eheää ulkokuorta. Usein syömishäiriöiset ovatkin ulospäin hyvin vahvoja ja eheitä (”ei siitäkään olisi ikinä uskonut!”) ja itsetunto-ongelmat jätetään piiloon, usein hyvin tiedostamattomalla tasolla.

Jääkiekkopiireissä on liikkunut vuosia vakava ongelma, kun osa pelaajista käytti unilääkkeitä kuin karkkeja. Kuinka paljon tässäkin ongelmassa oli mukana paineiden ja tunteisiin liittyvien ylikierrosten hallintaa sen lisäksi, että SM-liigan otteluohjelma oli tehty kohtuuttoman tiukaksi ja pelipäivien illat venyivät yöhön ennen kuin pelaajat ehtivät saada nahkalaput silmilleen? Kovana tunnetussa jääkiekkomaailmassa ilmapiiri on harvoin otollinen tunteiden leyhyttelyyn, etenkin kun kyse on hyvin henkilökohtaisista asioista, kuten itsetunnosta, paineensietokyvystä ja menestymisen odotuksista.

On selvää, että kukaan urheilija ei tyhmyyttään toistuvasti ryyppää ja rellestä tai tee huomionhakuisesti ja huvikseen numeroa syömisrituaaleistaan tai muistakaan arkisista tarpeista. Heillä on ongelma. Olen lopen kyllästynyt vanhaan mantraan ”seuroilta on rahat loppu”, jonka selustaan piiloudutaan liian usein niissä tilanteissa kun urheilijat eivät tarvitse selkään taputtelua ja päähän silitystä vaan toista ihmistä, joka näkee hänet myös ihmisenä, ei ainoastaan urheilijana.