Pojalle

Sinä talvena pakkanen tuli ajoissa. Toppavaatteiden alle oli laitettava villa-asu ja ulkoillessa suun eteen ohut huivi, ettei kylmä ilma repisi keuhkoputkia. Olin aloittelemassa viikonlopun päivystysputkea, perjantai-iltapäivästä yhtä soittoa maanantaiaamuun. Ovista ja ikkunoista oli ounasteltavissa rikkinäistä jalkaa, kättä ja mieltä.

Vaikka olin nuori lääkäri, kokemattomuus oli harmaantunut glamourin kirkkaudesta arkiseksi puurtamiseksi, sillä olin syöksynyt keikkatyöhön heti kun opintokirjan suoritusmäärät sen sallivat. Olin saanut kokea Suomineidon korvatulehdukset, noidannuolet ja nyrjähdykset kainalosta helmaan. Olin utelias ja tiedonjanoinen kuten aikanaan lääketieteelliseen hakiessani. Suomalainen lääkis, intohimoni ja unelmieni opinahjo. Ensimmäisessä työpaikassani Lapissa tein havainnon, että lappilaisuuden ja hulluuden välillä oli joskus vain häivähtävä ero ja saanut huomata, että suomalaisuuden ytimessä on jotain hyvin yhteneväistä, vaikken aina murresanoja ja paikallishuumoria ymmärtänytkään.

Tällä kertaa järvimaisemia halkova tie päättyi Suomineidon kupeelle. Pysäköin auton sairaalan pihaan ja nostin takapenkiltä kaksi herkkuja pullistelevaa ruokakassia. Jollain sitä pitää hemmotella itseään jotta jaksaisi. Tuntui tärkeältä olla iso ja pieni yhtä aikaa. Kantaa kassit päivystyskämppään, sovitella lääkärintakkia ja tuntea hartioiden levenevän vastuun taakasta. Samaan aikaan kutistua pieneksi tietomäärästä ja vaatimuksista. Virhe on vihollinen, lääkärintyössä se voi tarkoittaa toisen ihmisen tappamista. Vahinko ei vähennä syyllisyyttä eikä kuormaa, jota joutuu kantamaan. Vastuu ja potilaiden turhanpäiväinen valitus väsyttivät jo valmiiksi, mutta silti vatsanpohjassa kiersi uusien tilanteiden ja osaamattomuuden pelko.

On tapahtunut onnettomuus. Lapsi jäänyt auton alle. Ollaan tuomassa. Kävelin polille kuin unessa. Pää hakkasi tyhjää ja tuntui että ajatukset kiisivät ilman että aivot ehtivät tarttua niihin. Miten voin auttaa jos hajoan? Jostain tyhjästä ilmestyi tunne että kiire oli ohi.

Voi pieni lintu miten piirryit ikuisesti mieleeni, sydämeeni, elämääni. Kaikki niin täydellistä mutta elämä oli jo sinusta karannut. Emme voineet auttaa sinua. Niin epäreilua ja väärää. Lääkärin uralla mikään ei ole ollut ennen tai tämän jälkeen yhtä turhauttavaa kuin ettei minulla ollut mahdollisuutta pelastaa sinua, saada sinua henkiin pieni poikanen. Mietin sinua useasti. Mietin mitä tekisit, miltä näyttäisit, mitä ajattelisit. Pelaisitko jääkiekkoa, juoksisitko vai olisitko? Miten eläisit, jos vielä olisit? Olisit samanikäinen kuin esikoiseni, kävisitkö sinäkin lukiota vai olisitko ammattikoulussa, seuraisitko isäsi jälkiä ja tulisiko sinustakin rekkakuski?

Käänsin auton kohti kotia ja ajaessani itkin koko neljän tunnin matkan Helsinkiin. On jatkettava matkaa. On mentävä ja kuljettava oma tie, vaikka miten pieni polku se olisikaan. Vielä on töitä, vielä on päivystyksiä, kauppakassien kantamista ja heräilyä kesken unien päivystyskämpän laverisängystä. On noustava, kaivettava takki tuolilta ja tieto päästä. On ymmärrettävä että juuri nyt on täytynyt tulla keskellä yötä päivystykseen herättämään lääkäri, koska ei saa unta. Katsottava siinä sivussa pikkupotilaan korvat että tuoreet vanhemmat rauhoittuvat. On ommeltava haava, jotta pinta pysyy kauniina ja ehjänä. Lohdutettava päivystykseen tullutta vatsatautista, joka on tuntia aiemmin alkanut oksentaa. ”Lääkäri, onko tämä vakavaa, kuolenko minä?”

On jaksettava turhanvalittajia, pienestä kitisijöitä ja ammattivalittajia. Itseäkin sellaisena. Kaikki on vielä hyvin, kun on ääni, puhetta ja sanoja. Lääkäri on ymmärtäjä, joka kuuntelee ja tukee. Lääkäri on ihminen ja lääkäriys on ihmisessä. Lääkäriksi kasvetaan, kokemusten ja koulutuksen myötä. Merkityksellisintä lääkäriydessä on inhimmillisyys, nähdä kärsimyksen taakse ja auttaa löytämään polkuja ja teitä jotta elämä jatkuisi.