Triathlon–hullun hommaa, kuningaslaji vai molempia?

On kaksi asiaa, mitkä tekevät triathlonista kestävyyslajina poikkeuksellisen. Nämä ovat suorituksen kesto ja suoritettavien lajien tekninen erilaisuus.

Triathlonin kilpailumatkat poikkeavat suuresti toisistaan ja näin ollen lajin vaatimustaso vaihtelee sen mukaan. Kilpailumatkat vaihtelevat sprinttimatkasta täyspitkään Ironman-matkaan, jossa uidaan 3,8km, pyöräillään 180km ja lopuksi juostaan maratonin verran. Näin ollen on ilmeistä, että pyöräilyn, uinnin ja juoksun harrastaminen ei vielä tee kuntoilijasta Ironman-triathlonistia. Sen sijaan aloittelijalle sopivia matkoja ovat sprintti- ja olympiamatkat, jossa uintiosuus jää alle kilometrin, pyöräilyosuus vaihtelee 20-40km:n välillä ja juoksuosuus vaihtelee kisasta riippuen 5-10km.

Triathlonlajien tekninen erilaisuus on haastavuudeltaan omaa luokkaansa. Triathlonistin tulee hallita kolme lajia. Itselläni olisi kenties täydellinen lähtökohta tulla triathlonistiksi, sillä pyöräilemään opin viisivuotiaana, olen entinen kilpauimari ja juossut seitsemän täyspitkää maratonia neljän tunnin pintaan. Tohdin silti epäillä mahdollisuuksiani päästä pidemmällä matkalla maaliin. Elimistölle on hyvin eri asia suorittaa yhtä kestävyyslajia kuin yhdistää ne yhtenäiseksi kilpailusuoritukseksi. Harjoittelussa on huomioitava lajien painotus ja sisältö optimaalisen harjoituskokonaisuuden muodostamiseksi. Triathlonharrastus ei ole ainoastaan psyykkinen, vaan erittäin vaativa psyykkinen rasitus etenkin pidemmille matkoille treenattaessa. Tämä edellyttää paljon aikaa, panostusta ja oikeanlaista toimintaa myös harjoittelun ulkopuolella, ennen kaikkea ravitsemuksen, levon, unen ja nesteytyksen osalta.

Triathlonista puhuttaessa nousevat lajin terveyshaitat ja -riskit usein esille. Lääketieteellisissä tutkimuksissa usein analysoidaan ja siteerataan eri liikuntamuotojen haittoja ja riskejä. Mutta kuten hyvin tiedämme, elämä on riskejä täynnä etenkin liikkumattomalle. Lapsille opetetaan ettei pidä ottaa tuntemattomalta karamellia tai syödä keltaista lunta. Tiedetään, että koti on vaarallinen paikka, siellä voi liukastua, pudota tai kaatua. Istuminen vasta vaarallista onkin, sitä on rinnastettu tappavuudessaan mm tupakointiin. On totta, että tunteja kestävässä kestävyysurheilusuorituksessa saavutetaan väistämättä kohta, jossa suotuisat terveysvaikutukset kääntyvät laskuun. Siinä mielessä triathlonia kritisoivat ovat oikeassa lajin terveyshaitoista. Lisäksi kovaan triathlonharjoitteluun sisältyy suhteellisen paljon rasitusvammoja, neste- ja suolatasapainon häiriöitä sekä palautumisongelmia. Kuolemattomaksi triathlon ei huippukuntoisintakaan tee. Kuten elämässä yleensäkin, syntyy ongelmia mikäli tekemistä johdattaa ego eikä järki.

Kestävyysurheilulle on ominaista asenne harmaan kiven läpimenemisestä. Vaara piilee mikäli hälytysmerkkejä ei havaita ajoissa. Triathlon, kuten terveenä treenaaminen yleensäkin, edellyttää kykyä ja kokemusta kuunnella omaa kehoaan ja tunnistaa häiriötilan merkit. Triathlonissa kuten muissakin ultrapitkäkestoisissa kestävyyslajeissa, tulee keskittyä oman elimistön toimintaan ja omaan suoritukseen eikä kilpailemiseen muita vastaan. Triathlonkilpailun kulku hyvin valmistautuneenakin on määrittelemätön matka kohti tuntematonta eikä tähän voi koskaan täysin valmistautua.

Kestävyysurheilun ja triathlonbuumin kasvaessa harrastajapiireissä voi iskeä vauhtisokeus ja liian lyhytjännitteisen harjoittelun vaara. Keskeisimpiä asioita on arvioida realistisesti omat kyvyt ja lähtötilanne kun suunnitellaan harjoittelun aloittamista. Tähän tarvitaan kattava lääkärintarkastus ja lääkärin arviota siitä, onko harjoittelulle olemassa mitään esteitä. Riskitekijät ja mahdolliset piilevät terveysongelmat tulee kartoittaa etenkin yli 40 vuotiailta triathlonisteilta. Harjoittelumäärien ja –tehojen kasvattaminen tulee rakentaa hallitusti ja nousujohteisesti. Ikänsä kestävyysurheilleella on eri lähtökohta aloittaa triathlonharrastus nelikymppisenä kuin sohvalta ylös ponnistavalta penkkiurheilijalla.

Urheilulääkärinä näen suureksi haasteeksi kokonaiskuormituksen hallinnan etenkin työikäisillä triathlonisteilla. Kuten aiemmin mainitsin, triathlon itselleen on lajina myös elintavoiltaan ja henkisiltä vaatimuksiltaan äärimmäisen kurinalainen laji. Perheen, työelämän ja harjoittelun osa-alueiden yhdistäminen on monille liikaa.

Miessukupuoli itsessään on sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijä, samoin geeniperimä voi merkitä lisääntynyttä riskiä kohonneeseen kolesterolilukemaan ja sydäntapahtuman riskiin. Luonnollisesti nämä ovat tekijöitä, joihin voi vaikuttaa vain osittain, toisin sanoen ulkoisesti terveyden perikuvalta näyttävä kolmi-nelikymppinen voi tietämättään sairastaa sepelvaltimotautia, joka seitsemän kertaa todennäköisemmin akutisoituu sydänkohtaukseksi rasituksessa kuin levossa. Miehillä sydäntapahtuman riski on kolme kertaa suurempi kuin naisilla.

Itse harkitsisin hyvin tarkkaan, suosittelisinko triathlonia nelikymppiselle tupakoineelle/aiemmin liikkumattomalle/ylipainoiselle, joka on tekemässä radikaalia elämänmuutosta. Tiedetään, että länsimaissa verisuonten seinämien rasvoittuminen alkaa jo lapsuusiässä ja mikäli elämäntavat ovat pitkään olleet heikoissa kantimissa, voi salakavalia muutoksia olla kehittynyt vaikka oireet puuttuisivat. Kattavaa ja kiistatonta sydäntestiä ei ole, mutta yksittäisistä tutkimuksista sepelvaltimoiden tietokonetomografia (CT) on varsin luotettava tutkimus sydämen verenkierrosta vastaavien verisuonten plakkitilanteen kartoittamiseksi.

Tilastojen valossa triathlonkilpailuissa esiintyy eniten kuolemantapauksia ensimmäisen lajin eli uintiosuuden aikana. Tämä on paradoksaalista verrattuna muihin kestävyysurheilukilpailuihin, joissa kuolemantapausten esiintyvyys lisääntyy kilpailumatkan edetessä ja etenkin viimeisten kilometrien aikana. Uintiosuuden vaarallisuutta on selitetty useallakin tapaa. Yksi selitys on se, että yhteislähtöjen rynnistys on urheilijoille äärimmäisen stressaavaa. Uimarit joutuvat kirjaimellisesti taistelemaan elintilasta vedessä, jolloin hengitysrytmi häiriintyy ja aiheuttaa hermostollisia haittatekijöitä, jotka voivat äärimmillään laukaista kohtalokkaan rytmihäiriön. Toisaalta vesi elementtinä poikkeaa kuivasta maasta. Vesi on viileää ja kehon säätelymekanismit joutuvat sopeuttamaan elimistön veteen. Lisäksi on esitetty näkemyksiä keuhkopöhön kehittymisestä normaalista poikkeavan hengitystekniikan ja kovan rasituksen johdosta. Keuhkoihin kertyvä nesteylimäärä voi koitua kohtalokkaaksi häiritessään sydämen pumppaustoimintaa.

Vaikka vakavan sairaskohtauksen ja jopa kuoleman riski on hyvin pieni triathlonkilpailussa, riski on kaksinkertainen esimerkiksi maratoniin verrattuna. Tilastollisesti kestävyysurheilussa yleisesti sattuu 1-2 kuolemantapausta/100000 urheilijaa. Triathlonilla kuolemantapauksia on 2/100000 triathlonia. Triathlonkuolemien määrä ei lisäänny matkan pidentyessä. Täyspitkällä maratonilla kuolemia esiintyy 1/100000 maratonia, puolikkaalla 0,3/100000. Vertailun vuoksi syöpä tappaa 100000 ihmistä, tieliikenne 6/100000 henkilöä. Triathlonissa kuolemantapausten määrä ei ole lisääntynyt vaikka harrastajamäärät ovat kasvaneet. Vakavien sairaustapausten esiintyvyyttä on pyritty pienentämään konkreettisilla toimenpiteillä kuten massalähtöjen muuttamisella ajanottoperusteisiksi, vaikka tämän hyödyistä ei kuitenkaan ole varmaa näyttöä. Liikkumattomuus, liikenne ja onnettomuudet ovat tilastollisesti todennäköisempiä riskejä terveydelle kuin triathlon. Kaikille triathlon ei sovi, mutta lajia treenaaville triathlon antaa huikean mahdollisuuden haastaa itseään äärirajoille ja uskaltaa vaatia itseltään enemmän kuin mihin mukavuusalueella pääsee.