Väkivallan uhka on oikeudenmukaisuuden vastakohta

Kesä 2002. Kaikki alkoi pissahädästä. Kepeänriemukas lomaviikko Englannissa oli tallentunut verkkokalvoilta keskushermoston muistiin. Lontoon kone laskeutuu Tukholmaan Arlandan kentälle. Laskun jälkeen lentokone rullaa portille, mutta minulla on mielessä vain yksi asia. Vessa. Lääkärikoulussa opetettiin, että jos rakossa on 300ml pissaa, ei voi ajatella muuta. Nyt on se tilanne. Tähystän käytävälle odottaen tuttuja nytkähdyksiä, hurinoita ja kuulutuksia, jotka vapauttaisivat minut soljesta ja penkistä jolloin pääsisin ryntäämään helpotukseen. Kone nytkähtää omituisesti, koukkaa yllättäen mutkan rullatessaan ennen kuin kuulutus kertoo portin vaihtuneen ja kone pysähtyy terminaalirakennuksen eteen.

Katselen ympärilleni. Ihmiset ovat iloisia, perheitä, pariskuntia joiden sorinasta erottuu ruotsin ja englanninkielisiä fraaseja. Ikkunapaikkalaisen katse on nauliintunut ikkunasta ulos. Lentokonettamme ryöstetään. Ryöstäjät ilmestyivät paikalle kuin tyhjästä ryhtyen purkamaan koneen lastina olleita rahasäkkejä arvokuljetusautoon. Vieruskaveri kääntyy ja kuulostaa oudolta: ”Katso mitä tuolla tapahtuu”. Tilanne eskaloituu nopeasti, pyöreän ikkunan läpi näkyy naamioituneita miehiä, kiväärit tanassa vieressä vanha, ajon kuluttama farmariauto. Tuntuu että katsoisin filmiä, mutta en tajua tarinaa. Mikään pään ulkopuolella ei resonoi siihen mitä tapahtuu sisäisesti. Pelko ja kauhukuvat nousevat edellisen vuoden syyskuun yhdennestätoista tapahtumista, josta muistikuvat tuottavat filminauhaa sortuvista taloista, putoavista ihmisistä ja maailmanlopun tunteesta.

On pelottavaa ajatella mitä tapahtuu jos ryöstäjät tulevat hallitsemattomasti koneen sisälle, jatkuuko matkamme ja kuinka pitkälle matkalle kerosiinia riittää. Aivot tuottavat ajatuksia ja tunteita primitiivisen kiihkeästi, kun samaan aikaan minä vain istun ja katselen avuttomana kun miehet osoittelevat aseillaan ja suorittavat tarkasti suunnittelemansa miljoonaryöstön. Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen miehet hyppäävät Volvoon ja kaahaavat pakomatkalle mukanaan koneen kyydissä olleet 4,6 miljoonaa euroa.

En päässyt illaksi kotiin, vaan on jo yö kun vihdoin olen kotona. Kaikki on niin tuttua ja omilla paikoillaan lukuunottamatta matkalaukkuani, joka jäi sinetöityyn ruumaan viranomaistutkimuksiin. Hei rakas. Olipahan reissu. Meidän lentokone ryöstettiin. Itku joka ei lopu. Uni tulee kun on saanut rauhoittua sylissä, turvassa. Universumi kutistuu makuuhuoneeseen ja siinä voi rakentaa hajonneet osat ehjäksi. Epävarmuuden, ahdistuksen ja pelon asemesta tunnen olevani elossa ja toimintakykyinen.

Velvollisuus ja sitkeys tahtovat laittaa pään ja jalat liikkeelle. Ehkä joku soittaisi pomolle ettei tule nyt töihin, koska paluumatkalla joutui sivulliseksi lentokoneryöstöön ja on vähän hajalla ja hässäkkää :”Odottelen laukkuja ja keräilen voimia tänään”. Minä en soita. Päätän pärjätä sillä rikoskoplan lonkerot eivät ulotu arkiseen infrastruktuuriini asti.

Seuraavana päivänä töissä. Potilaani on kasvoiltaan uurteinen, kaksimetrinen tatuoitu lihaskimppu. Maihinnoususaappaat pysähtyvät pöytäni eteen, jolloin pyydän häntä istumaan, mutta hän kertoo seisovansa mieluummin. Katse on terävä ja uurteet ovat asettuneet vaativiksi. Kehonkuvaa hän alleviivaa verbaalisella tarkennuksella: ”Mä en lähde täältä ennen kuin sä oot kirjoittanut mulle pameja”. Silloin nousee sisälleni kumuloitunut viha. Pitäkää paminne ja kamelinne, minua ei halvalla myydä eikä ammattitaitoni ole tarjolla ilmaiseksi. Tuntuu kuin henkeni kantimista irtoisi sokka, ja pelottomuuden rajoitin on irti. Fyysisesti olemme kuin Daavid ja Goljat, mutta tunnen olevani oudon rauhallinen. Nousen hänen eteensä ja kehotan ystävällisesti poistumaan. Tuo kaapin kokoinen goljatti katsoo hetken, tuhahtaa ja mutisee, mutta poistuu. Minä tunnen kun elämä alkaa virrata kehoon, veri kiertää sydämestä sormiin ja takaisin. Tasaan hengitystä ja rentoudun. Sitten kutsun seuraavan potilaan sisään, otan empaattisen etukenon ja esitän tapojeni mukaisen kysymyksen:” Miten voin olla avuksi?”.