Venäläinen hyppykuppa

Ristus mikä reissu! Vuosituhannen vaihteen jälkeen on tullut kierrettyä jääkiekko- ja jalkapallojoukkueiden kanssa ulkomailta myöten. Ikimuistoisimpia reissuja ovat olleet HIFK:n A-junioreiden, Kollien, mukana tehdyt turnausmatkat USAan, Kanadaan ja Venäjälle. Amerikan mantereella osallistuimme preseason-turnauksiin, joissa vastassa oli kovia AHL-liigan joukkueita. Nämä ovat tarjonneet huikeita tapahtumia ja kokemuksia nuoreille pelaajille ja jotakin niistä on jäänyt taustahenkilöidenkin kiikkustuoleihin muisteltaviksi.
Viimeisin reissu suuntautui kaksi vuotta sitten Venäjän kaukomaille Siperiaan, Omskiin. HIFK oli kutsuttu Junior Club World Cup-turnaukseen, johon osallistui maansa mestaruuden voittaneita U20- joukkueita.

Koska Ruotsin juniorimestaruuden voittaneella Linköpingin joukkueella ei ollut lääkäriä taustaryhmässään, minut oli värvätty auttamaan heitä lääketieteellistä hoito vaativissa tilanteissa.

Aeroflotin siivittämänä lensimme yli Uralin perille Siperiaan. Kaupungin keskustaa ja hotellin rantaraittia tutkaillessa tuli selväksi, että kauas on pitkä matka jos jotakin sattuisi. Eikä mennytkään kuin pari päivää niin alkoi tapahtua. Ruotsin joukkueen pelaaja sairastui hengitysteitä umpeen turvottavaan nielutulehdukseen. Kotimaisten käypä hoito- käytäntöjen mukaisesti antibiootit aloitettiin saman tien, levon ja särkylääkkeiden ohessa.

Seuraavana päivänä minut hälytettiin ruotsalaispelaajan luokse hotellille kesken Suomen joukkueen harjoitusten. Kyydiksi järjestyi pikatilauksella ikäiseni, eli ei siis aivan nuorikko, paikallismerkkinen henkilöauto. Ilma oli siihen aikaan vuodesta pakahduttavan helteinen, kuten sinäkin päivänä. Hyppäsin auton takapenkille ja olin liukastua jalkatilan muovisiin kuramattoihin. Huomasin mattojen kiiltelevän bensasta kosteana ja haju auton sisätiloissa oli sen mukainen. Ei muuta kuin matkaan vain tällä ambulanssinkorvikkeella. Ensimmäisissä liikennevaloissa oma tuleva terveydentilani alkoi huolestuttaa, kun kuski pisti autossa tupakaksi. Kuski ajoi vauhtia säästelemättä ja tunsin hikikarpaloiden ja oksennuksen nousevan pintaan. Ikuisuusmatkan kuluttua päästiin perille hotellille ja vieläpä yhtenä kappaleena koko peltilehmän porukka, autonkuljettaja ja henkiriepuni mukaan lukien.

Pian selvisi, että satojen kilometrien säteellä ei ole privaattiklinikoita, joissa olisi mahdollista saada tarkempia tutkimuksia. Niinpä paikallisen koordinaattorimme avustuksella pääsimme lennosta vaihtuvilla kyydeillä ja ambulanssilla paikalliseen kunnansairaalaan. Jos olisin tohtinut eikä tilanteemme olisi ollut potilaamme kanssa niin huolestuttava, olisin keskittynyt leukojen pudotteluun ja silmien pyörittelyyn. Käytävät olivat valtoimenaan toistaan sairaamman oloisia ihmisiä, naisia, lapsia ja vanhuksia sekaisin, kenellä kasvoi otsasta muhkea kasvain ja toisella kaulan imusolmukkeet turvottaneet kasvot kuin Quasimodolla.

Todellisiin kulttuurieroihin törmäsin neuvotellessani paikallisen kollegani kanssa tarvittavista jatkotutkimuksista. Tavatessamme aivan ensiksi huomioni kiinnittyi tämän naislääkärin viiksiin ja hänen kaulallaan roikkuvaan hengityssuojaimeen, joka oli kauhtunut käytetty harsovaippa. Kielimuurin välttämiseksi olin etukäteen sopinut erään suomalaisen, venäjää puhuvan kollegan kanssa, että voin soittaa hänelle Suomeen ja pyytää häntä tulkiksi medisiiniseen neuvonpitoomme.

Tulkkia tarvittiinkin ja puhelu Suomeen otettiin. Pian kävi selväksi että meillä suomalaisilla oli eri käsitys taudinaiheuttajasta. Epäilimme pelaajalla olevan mononukleoosin, joka on viruksen aiheuttama nielutulehdus, joka esiintyy tyypillisesti potilaamme ikäisillä. Normaalistreptokokkibakteerin aiheuttaman tauti tuskin oli, sillä siihen olisi purrut jo aloitettu antibiootti. Venäläisen lääkärin mukaan kyseessä oli ilmeinen kurkkumätätapaus, jota seudulla esiintyy. Tiesimme kertoa, että kurkkumädästä eli corynebakteeritaudista tuskin on kyse, sillä sitä vastaan pohjoismaalaiset ovat tetanus-difteriarokotteella suojattuja ja tämän potilaamme oli rokotusohjelmassaan saanut.

Kohta huomasimmekin olevamme jälleen ambulanssissa joka kuljetti meidät pillit ja hippulat vinkuen toiseen sairaalaan jossa laboratoriokokeita voitaisiin tehdä. Juonenkäänteet vaihtelivat trilleristä komediaan. Joitakin tutkimuksia tehtiin, mutta vain kurkkumädän diagnosoimiseksi. 0-1.

Mononukleoosi on tauti joka joskus on hyvä ärhäkkä kuten tälläkin pelaajalla.

Tilanne ratkesi siten, että aloimme järjestää ”maksoi mitä maksoi”- mentaliteelilla varhennettua paluulentoa Ruotsiin. Hyvällä tuurilla pelaajan vointi pysyi ennallaan. Heikkona ja kuumeisena, mutta hengitystiet pysyivät auki eikä tehohoitouhka realisoitunut. Saattelin pelaajan lennoilla kotiin ja voin vakuuttaa että tuntui hyvältä saada toipuvalta mononukleoosipotilaalta kiitosviesti.